Hupsis, nyt se on sitten

iTunesissa
ja
Nokia Musiikki -palvelussa (vai mikä sen nimi nyt sit on – niitten mielestä mun musa on kuitenkin näköjään rockia).

Tämä ei olisi mahdollista, ellei niin moni ihminen olisi auttanut minua pyyteettömällä talkoomeiningillä. Ei siksi, että he olisivat hyötyneet siitä – vaan siksi, että he kokivat musiikkini olevan kuulluksi tulemisen arvoista. Olen kuitenkin ihan hirveän iloinen, jos joku vielä näinä aikoina jaksaa arvostaa omaehtoisesti tehtyä musiikkia – ja haluaa maksaa edes pienen korvauksen niistä tuhansista työtunneista, joiden ansiosta näiden biisien kuunteleminen ylipäänsä on mahdollista. Joten jos tykkäsitte, niin käykääpä ostoksilla.

Muita varten on sitten vielä Spotify. Sen avulla on myös helppoa ja ilmaista auttaa omia kavereitakin löytämään uutta musiikkia. Ihan noin niinku pikku vinkkinä.

Kiitos myös kaikesta siitä palautteesta, jota olen saanut. Mahtavaa, jos biisini ovat onnistuneet herättämään jonkinlaisia fiiliksiä tai jopa tuoreita ajatuksia yhdessäkään teistä. Palautetta voi edelleen antaa esim. tykkäämällä Facebookissa.

Tämä oli End of Part One. Pysykää kuulolla…

Myöhäinen herätys. Aurinkoinen päivä. Ilma seisoo. Juhlinut olo. Joutilaisuus. Niistä on sunnuntai tehty.

Niin tämäkin Sunday. Viimeinen raita, johon on hyvä nukahtaa päiväunille. Väsyneenä mutta onnellisena.

Kouluaikoina tytöt tykkäävät yleensä vähän itseään vanhemmista pojista. Oman ikäisiä ja varsinkin nuorempia pidetään vielä ihan lapsina. Niitä ei todellakaan edes VILKAISTA silleen.

Sitten tulee päivä, jolloin huomaa tuijottavansa syötävän söpöä nuorta MIESTÄ – ja tajuaa että se on jotain huh en ees tiedä kuinka monta vuotta nuorempi kuin mä! Missä vaiheessa musta tuli näin vanha?! Apua, olenko mä nyt joku likainen täti?! Mitä mun mielessä just kävi?! Saako näin edes ajatella?!

Onneksi on Madonna ja sen toy boyt. Madonna ei pelkästään ajattele, se myös tekee. Joten ehkä me muut voidaan ainakin salaa ihailla eteen sattuvia nuoria “mansikkapoikia”. Ja ihan vähän haaveilla öö… mansikoista.

Nyt kun sais litran mehukasta sengaa...

George Michael teki jo kasarilla Father figuren (jonka video on muuten hieman huvittava näin post-kaapista-ulos -aikakautena), joten kyllä äitihahmoudestakin pitää voida laulaa. Sovitukseen tuli mun mielestä samanlaista kivaa mystistä leijuvuutta kuin Georgen kipaleessa. Toki lopussa revitellään kitaralla niin, että… (No ton sä ajattelit kyllä ihan itse!)

Nyt kun kotikisat ovat jo ihan kulunut juttu (eikä ees mitalia tullut), on sopiva aika vetäistä pöytään mun oma lätkäbiisi. Luitte oikein. Lätkäbiisi.

No ei nyt ihan, mutta melkein. Soittelin kerran huvikseni kiekko-otteluista tuttua kolmisointukäännös-urkuteemaa (ti-di-di-did-di-dii!) mollissa. Aika haikealta ja flegmaattiselta kuulosti. Mutta sen päälle lähti syntymään kiva laulumelodia. Vaan mistä aihe tekstiin? No, menin vähän sieltä mistä aita on matalin – mutta onneksi sanalla “maali” on varsinkin englannissa vahva kaksoismerkitys.

Koko teoksen pohjana oleva urkuteema sai tuottaja Tairan kättelyssä huutia samoin tein. Tilalle syntyi tämä polveileva ja täyteläinen sovitus, jonka massiivisista kerroksista löydän vielä itsekin silloin tällöin uusia yllätyksiä. Minulla oli aluksi hankaluuksia päästä sisään kappaleen uuteen olomuotoon, vaikka siinä olikin jotain suuresti arvostamani TV On The Radion kaltaista otetta. Toisaalta en vielä tänäkään päivänä ole kyllästynyt lopputulokseen, vaikka kuuntelukertoja on väkisinkin tullut aika paljon. Päinvastoin, se tuntuu vain paranevan.

Erityisesti pidän Artturin loihtimasta torvivetoisesta lopusta, joka tuo mieleeni David Bowien loistobiisin Jump They Say.

Vaikkei tällainen musiikki koskaan soikaan Niiralan Montussa, valitsin kuvaan suosikkijoukkueeni Kalpan. Ei menny Kalpallakaan kausi ihan putkeen. Mutta ei oo niin nöpönuukaa.

Oletteko koskaan menneet vieraaseen kaupunkiin ja tunteneet vahvasti, että olette olleet siellä aikaisemminkin? Mulle se paikka on New York. Varsinkin Gramercy Park – East Village – Greenwich Village – Chelsea -akselissa on jotain suunnattoman tuttua ja jollain kummallisella tapaa lohdullista.

Miten vieras paikka tai ihminen voi tuntua niin tutulta? Miksi jotkut asiat luonnistuvat heti ensimmäisellä kerralla niin helposti? Musta on kiehtovaa ajatella, että se johtuu edellisistä elämistämme. Kaikista hauskinta on selittää nykyhetkeä kehittelemällä tarinoita niistä.

My name was Jeff on tällainen tarina. Musta on tosi hauskaa ajatella, että mun nimi on ollut Jeff. Mulla oli muuten tosi hieno parta.