Nyt kun kotikisat ovat jo ihan kulunut juttu (eikä ees mitalia tullut), on sopiva aika vetäistä pöytään mun oma lätkäbiisi. Luitte oikein. Lätkäbiisi.
No ei nyt ihan, mutta melkein. Soittelin kerran huvikseni kiekko-otteluista tuttua kolmisointukäännös-urkuteemaa (ti-di-di-did-di-dii!) mollissa. Aika haikealta ja flegmaattiselta kuulosti. Mutta sen päälle lähti syntymään kiva laulumelodia. Vaan mistä aihe tekstiin? No, menin vähän sieltä mistä aita on matalin – mutta onneksi sanalla “maali” on varsinkin englannissa vahva kaksoismerkitys.
Koko teoksen pohjana oleva urkuteema sai tuottaja Tairan kättelyssä huutia samoin tein. Tilalle syntyi tämä polveileva ja täyteläinen sovitus, jonka massiivisista kerroksista löydän vielä itsekin silloin tällöin uusia yllätyksiä. Minulla oli aluksi hankaluuksia päästä sisään kappaleen uuteen olomuotoon, vaikka siinä olikin jotain suuresti arvostamani TV On The Radion kaltaista otetta. Toisaalta en vielä tänäkään päivänä ole kyllästynyt lopputulokseen, vaikka kuuntelukertoja on väkisinkin tullut aika paljon. Päinvastoin, se tuntuu vain paranevan.
Erityisesti pidän Artturin loihtimasta torvivetoisesta lopusta, joka tuo mieleeni David Bowien loistobiisin Jump They Say.
Vaikkei tällainen musiikki koskaan soikaan Niiralan Montussa, valitsin kuvaan suosikkijoukkueeni Kalpan. Ei menny Kalpallakaan kausi ihan putkeen. Mutta ei oo niin nöpönuukaa.
Oletteko koskaan menneet vieraaseen kaupunkiin ja tunteneet vahvasti, että olette olleet siellä aikaisemminkin? Mulle se paikka on New York. Varsinkin Gramercy Park – East Village – Greenwich Village – Chelsea -akselissa on jotain suunnattoman tuttua ja jollain kummallisella tapaa lohdullista.
Miten vieras paikka tai ihminen voi tuntua niin tutulta? Miksi jotkut asiat luonnistuvat heti ensimmäisellä kerralla niin helposti? Musta on kiehtovaa ajatella, että se johtuu edellisistä elämistämme. Kaikista hauskinta on selittää nykyhetkeä kehittelemällä tarinoita niistä.
My name was Jeff on tällainen tarina. Musta on tosi hauskaa ajatella, että mun nimi on ollut Jeff. Mulla oli muuten tosi hieno parta.
Myös End of Part Onen taiteellisimpiin pläjäyksiin kuuluva Blind oli alunperin riisuttu pianoballadi. Mutta eipä sekään sellaiseksi jäänyt. Biisillä on mittaa yli 5 minuuttia, joten ei sitä oikein perinteisenä singer-songwriter -muniinpuhalteluna viitsinyt toteuttaa.
Hiljaisesta kitaraherkistelystä marssirumpujen kautta säröön ja torvisektioihin päätyvä sovitus tukee mielestäni hyvin tekstiä, joka kuvaa jonkinlaista irtiottoa huonosta auktoriteetista.
Laulumelodian osalta Blindin kertsi oli mulle selkeästi levyn haasteellisin. Mutta itsepähän tein, joten laulettava oli.
(Note to self: Tee tästä lähtien helpompia laulumelodioita – varsinkin jos aiot pitää kiinni periaatteestasi olla käyttämättä Auto-Tunea.)
En ole koskaan tehnyt ainuttakaan biisiä valmiiseen sanoitukseen. Usein mun biisi-ideat lähtevät kuitenkin liikkeelle jostain fraasista. Sen jälkeen sekä sanoitus että sävellys kehittyvät eteenpäin vuorotellen.
Alkusysäyksenä toimiva fraasi voi syntyä lähes mistä tahansa. Joskus sen voi myös pölliä.
Luin joskus Peter Gabrielin haastattelun, jossa hän kertoi tykästyneensä Kenneth Tynanin tokaisuun “We seek the teeth to match our wounds”. Gabriel oli tehnyt tämän lainauksen ympärille myös biisin, joka ei kuitenkaan koskaan päätynyt levylle.
Tynanin lause on mielestäni verrattoman nerokas. Kun Gabriel ei kerran julkaissut biisiään, niin pitäähän se jonkun käyttää!
Sävellys syntyi yönä, jolloin tuskailin harvinaisen tyytymättömänä pianon ääressä. Oli pakko saada vielä yksi biisi äänityksiä varten valmiiksi. Sitten se löytyi. Kaunis ja surullinen pianoriffi, josta kehittyi herkkä balladi.
Eihän se studiossa sellaisena pysynyt, ja taisin riidellä Artturin kanssa sovitukseen ilmestyneistä Walk of life -tyyppisistä uruistakin. Mutta kaikkeen tottuu, ja se pianoballadi olisikin ollut liian helppo ratkaisu. Tanssittavuus tuo kipeän tekstin ihan eri tavalla esille.
Studiosessioista ei jäänyt juuri muita tallenteita kuin biisit, mutta tässä yhteydessä voi hieman ihailla Sampsan nopeaa reagointia tuottaja Tairan kommennuksessa.
Olin joku aika sitten ystävän kanssa lounaalla pienessä ravintolassa. Keskustelun aiheeksi nousivat “yllättäen” parisuhteet. Samassa pöydässä istunut harmaatukkainen herrasmies ei voinut välttyä kuulemasta keskusteluamme, joten hän päätti ottaa siihen osaa.
Mies kertoi miettineensä vaimonsa kanssa sitä, kuinka suuri osa heidän tuttavapiirissään olevista pariskunnista enää rakasti toisiaan. Kuulemma hyvin harva. Suurimmalla osalla tunteista oli jäljellä enää sietäminen. Silti liittoon jäädään, sillä se on järkivalinta.
Tell me it wouldn’t have worked on tarina järkeilystä, jonka järkevyys jää arvoitukseksi.
Kappaletta äänitettiin osittain Sampsan (Väätäinen) johdolla kotiolosuhteissa. Päivä oli sateinen, ja jouduimme pitämään taukoja ikkunalaudalle ropisevan sateen vuotaessa mikkiin. Pojilla oli vähän tylsää.
Sovituksesta tuli sekoitus mahtipontista ja haikeaa. Sellaistahan se vähän rakkauden kanssa on, kai.