Osallistuin hyvä tovi sitten erään levyn tekoon feattaamalla. Kyseinen albumi julkaistiin viime kuun lopussa ja se edustaa ihan eri genreä kuin tää mun indiepoppi. Tapa tehdä biisejäkin on huomattavasti teknologiavetoisempi kuin mihin tämmöinen pianon ääressä istuva wannabe-runotyttö on koskaan tottunut.

Tää olis hei tämmönen runotyttö ja tää istuis ikkunalaudalla miettimässä riimejä.

Tällainen yhteistyö on kiehtovaa. Levyllä oli paljon muitakin feattaajia, mutta ainakin mun mielestä siitä mun raidasta tuli jotenkin popkonventionaalisempi – ihan vaan siksi että siellä oli yksi indiepoppari säätämässä. Mihinkäs se poppari nimittäin raidoistaan pääsee.

Genrerajojen ylittäminen on aina avartavaa ja antoisaa. Siksi feattaisin mielelläni enemmänkin. Räpätä en tosin osaa uskottavasti. Enkä öristä. (Tai no jaa, antakaa lisää viskiä.) Mutta toisaalta, Nightwishinkin suosio syntyi varmaan just siitä, että tietynlaista konventiota noudattavaan pohjaan lisättiinkin toisenlaisia konventioita noudattava laulu. Ja hei, esmes Feistodonhan on ihan mahtava!

P.S. Jos audiobongaatte jonkun bändin biisistä ihan mun kuuloisen suomenkielisen laulajan, niin se saatan kuulkaa ollakin mä. Kuka löytää eka? 😉

Mulla oli tänään treffit 5 miehen kanssa. Yhtä aikaa. Tein niille iltapalaa.

Me ollaan vasta niin alussa, etten halua kertoa niistä vielä sen enempää. Mutta jos tää muuttuu vakavammaksi niin esittelen ne sit teillekin.

Pianoni oli mulle viikonloppuna antelias. Sain kasaan taas pari uutta raakiletta, joihin olin pitkästä aikaa itsekin tyytyväinen. Tällä kertaa ne tosin syntyivät melodia edellä, joten edessä on melkoinen sanoitussavotta.

Sanoittaminen on sen verran hanuria puuduttavaa hommaa, että huomaan lykkääväni sen aloittamista. Niinpä mm. kyselin Facebookissa, minkä verran sanoituksilla ylipäänsä on ihmisille merkitystä.

Itse olen kuuntelijana jokseenkin 50/50 -ihminen sävellyksen ja sanoituksen suhteen. Hyväkin sävellys jättää olon ontoksi, jos se on sanoitettu vasurilla. Vähän niin kuin vaalea leipä – maistuu ihan hyvältä, mutta ei paljoa ravitse.

En ymmärrä myöskään sanoitusvetoista musaa:
– Mä niin tykkään tästä artistista X!
– Ai, musta sen kaikki biisit kuulostaa ihan samanlaisilta.
– No joo… Mut kun ne sanat on niin mahtavia!
– Eiks niitä sitten vois lukea vaikka runokirjasta?

Poikkeus vahvistaa säännön. Kuuntelen jonkun verran lauluja, joiden kieltä en ymmärrä (esim. bambara ei oo mulla ihan hallussa). Toisaalta, jos musasta tykkää tarpeeksi, haluaa oppia ymmärtämään. Olen opiskellut hieman portugalia vain siksi, että pidän niin paljon brasilialaisesta musiikista. Tässä on vaaransa. (Ai oho, tää biisi kertoikin salamurhasta!) Leninen sanoitusten suhteen en onneksi ole joutunut pettymään.

Koska arvostan kekseliäitä sanoituksia, haluaisin luonnollisesti itsekin kirjoittaa tekstejä, joista jäisi käteen muutakin kuin kasa kliseitä. Perfektionistina tuntuu kuitenkin helpottavalta tietää, että sanoitukset (varsinkin, jos ne eivät ole kuulijan äidinkieltä) jäävät usein muun biisin varjoon. Mutta tämän helpotuksen suon itselleni vain silloin, kun kirjoitusblokki meinaa äityä liian pahaksi. Toisaalta sama ajatus pitää huolta siitä, ettei omista sanoituksista ainakaan liikaa ylpisty. (Joo joo, olitpa nokkela – mutta 90% jengistä ei huomaa ton lainin hienoutta ollenkaan.)

Nyt pitäisi sitten jatkaa sitä sanoitussavottaa. (Niin, tai jos mä vähän vielä odotan… Kohta sitten…)

P.S.
Tämän hetken lyriikkasuosikkini:
Suzanne Vega: Small blue thing
Kauko Röyhkä: Yksin
Porno for Pyros: Pets
Lenine: Continuação

Ja nämäkin vaativat tuekseen sen musiikin…

Tämän viikon Himotuimmat-voiton vei Lambertin Adam. Adamille ei hävetä hävitä, koska sillä on niin mittava maailmanlaajuinen street team, jota se kutsuu Glitter Armyksi. Glitter Army on valtava, mutta teissäpä onkin suhteessa enemmän voimaa – niin monta viikkoa meni ykkösenä!

Koska Adamin faneilla on niin hieno nimi (vähän glamouria ja vähän KISSiä), huutelinkin jo Fäbärissä, miksi teitä pitäisi nimittää? Hanne ehdotti Rotten applesia, mutta ei teissä mitään mätää ole. Mun mielestä te olette pikemminkin kultaisia omenoita.
“The golden apple is an element that appears in various national and ethnic folk legends or fairy tales. Recurring themes depict a hero (e.g., Hercules or Făt-Frumos) retrieving the golden apples hidden or stolen by a monstrous antagonist. Alternatively, they are depicted as divine food and the source of immortality in Norse mythology.”
Wikipedia

Devine food and the source of immortality. Niinpä. Saan teistä energiaa, ja jos teitä ei ole, mun musa on ihan kuollutta.

Tälläkin viikolla olen taas edistänyt kaikenlaista. Välillä kaikki tuntuu tapahtuvan ärsyttävän
h i t a a s t i,
mutta on pakko yrittää hillitä hermonsa ja hyväksyä se, että jotkut asiat vain ottavat aikansa. Haluaisin jo kovasti kertoa, mitä kaikkea on työn alla, mutta siitä enemmän sitten, kun asiat konkretisoituvat vähän enemmän.

Meanwhile, muistakaahan äänestää! Pus pus!

Pidin eilen musalomaa ja kävin kuulkaas ihan anniskeluravintolassa ottamassa turpaani Pop Culture Trivial Pursuitissa (ei ollu TVOTR- eikä Peter Gabriel -kysymyksiä, höh!). En siis juonut vielä sitä kaljaa, jonka olen uhonnut juovani, jos saan 10 kpl End of Part Oneja myydyksi.

Olen saanut ihmisiltä niin paljon kannustavaa palautetta, että sydän meinaa pakahtua. (Ja kun sydän meinaa pakahtua, on helpompi keksiä uusia lauluja.) Kannustavan palautteen lisäksi olen törmännyt valitettavan usein hämmentyneeseen “Ai, eikö artisti saakaan siitä Spotify-kuuntelusta rahaa?” -kysymykseen. Kerrattakoon siis tämä asia nyt vielä nopeasti ja kärjistetysti:

Otetaan vaikkapa Lady Gaga. Lady Gaga on onnistunut rikastumaan musiikillaan, tästä voinemme olla yhtä mieltä. Mutta Spotifyn tilittämä osuus Lady Gagan liksasta on jotain 2 markkaa.

Olen realisti (ja idealisti), enkä tee musiikkia saadakseni siitä rahaa. Mutta kuten minkä tahansa projektin kohdalla, olisi kiva saada edes osa panoksestaan takaisin. Myös talkootyöllä tehdystä digitaalijulkaisusta syntyy nimittäin yllättäviä kuluja. Plus että olisi todella mahtavaa voida maksaa minua auttaville ihmisille heidän ansaitsemansa korvaus.

Jos siis haluatte tukea musiikillista työtäni (tai vaihtoehtoisesti suomalaista anniskeluravintolayrittäjyyttä – aion nimittäin juoda sen bissen), muistakaa, että End of Part Onen voi myös ostaa digitaalisena omakseen esim. täältä.

Supporttia saa edelleen antaa myös ilmaiseksi esim. Himotuimmat-äänestyksessä (radiosoitosta tekijät saavat mielestäni ihan kohtuullisen korvauksen).

Tärkeintä on kuitenkin, että kuuntelette – vaikka Spotifystä – ja toivottavasti myös pidätte!

Pus pus – ja ehkäpä pian myös kippis?