Myös End of Part Onen taiteellisimpiin pläjäyksiin kuuluva Blind oli alunperin riisuttu pianoballadi. Mutta eipä sekään sellaiseksi jäänyt. Biisillä on mittaa yli 5 minuuttia, joten ei sitä oikein perinteisenä singer-songwriter -muniinpuhalteluna viitsinyt toteuttaa.

Hiljaisesta kitaraherkistelystä marssirumpujen kautta säröön ja torvisektioihin päätyvä sovitus tukee mielestäni hyvin tekstiä, joka kuvaa jonkinlaista irtiottoa huonosta auktoriteetista.

Laulumelodian osalta Blindin kertsi oli mulle selkeästi levyn haasteellisin. Mutta itsepähän tein, joten laulettava oli.

(Note to self: Tee tästä lähtien helpompia laulumelodioita – varsinkin jos aiot pitää kiinni periaatteestasi olla käyttämättä Auto-Tunea.)

En ole koskaan tehnyt ainuttakaan biisiä valmiiseen sanoitukseen. Usein mun biisi-ideat lähtevät kuitenkin liikkeelle jostain fraasista. Sen jälkeen sekä sanoitus että sävellys kehittyvät eteenpäin vuorotellen.

Alkusysäyksenä toimiva fraasi voi syntyä lähes mistä tahansa. Joskus sen voi myös pölliä.

Luin joskus Peter Gabrielin haastattelun, jossa hän kertoi tykästyneensä Kenneth Tynanin tokaisuun “We seek the teeth to match our wounds”. Gabriel oli tehnyt tämän lainauksen ympärille myös biisin, joka ei kuitenkaan koskaan päätynyt levylle.

Tynanin lause on mielestäni verrattoman nerokas. Kun Gabriel ei kerran julkaissut biisiään, niin pitäähän se jonkun käyttää! 

Sävellys syntyi yönä, jolloin tuskailin harvinaisen tyytymättömänä pianon ääressä. Oli pakko saada vielä yksi biisi äänityksiä varten valmiiksi. Sitten se löytyi. Kaunis ja surullinen pianoriffi, josta kehittyi herkkä balladi.

Eihän se studiossa sellaisena pysynyt, ja taisin riidellä Artturin kanssa sovitukseen ilmestyneistä Walk of life -tyyppisistä uruistakin. Mutta kaikkeen tottuu, ja se pianoballadi olisikin ollut liian helppo ratkaisu. Tanssittavuus tuo kipeän tekstin ihan eri tavalla esille.

Studiosessioista ei jäänyt juuri muita tallenteita kuin biisit, mutta tässä yhteydessä voi hieman ihailla Sampsan nopeaa reagointia tuottaja Tairan kommennuksessa.

Olin joku aika sitten ystävän kanssa lounaalla pienessä ravintolassa. Keskustelun aiheeksi nousivat “yllättäen” parisuhteet. Samassa pöydässä istunut harmaatukkainen herrasmies ei voinut välttyä kuulemasta keskusteluamme, joten hän päätti ottaa siihen osaa.

Mies kertoi miettineensä vaimonsa kanssa sitä, kuinka suuri osa heidän tuttavapiirissään olevista pariskunnista enää rakasti toisiaan. Kuulemma hyvin harva. Suurimmalla osalla tunteista oli jäljellä enää sietäminen. Silti liittoon jäädään, sillä se on järkivalinta.

Tell me it wouldn’t have worked on tarina järkeilystä, jonka järkevyys jää arvoitukseksi.

Kappaletta äänitettiin osittain Sampsan (Väätäinen) johdolla kotiolosuhteissa. Päivä oli sateinen, ja jouduimme pitämään taukoja ikkunalaudalle ropisevan sateen vuotaessa mikkiin. Pojilla oli vähän tylsää.

Sovituksesta tuli sekoitus mahtipontista ja haikeaa. Sellaistahan se vähän rakkauden kanssa on, kai.

Käsi ylös – kuka haaveili teininä asioista, jotka jälkikäteen ajateltuna olivat hassuja tai epärealistisia? No mä ainakin.

Exceptionally average on kuvaus siitä, ettei kaikista tule astronauttia, mutta normaalijakauman keskellä on aina tilaa. Outo aihe ehkä, mutta mun mielestä poppikappaleita ei tarvitse aina kirjoittaa rakkaudesta tai hauskanpidosta.

Kyynisistäkin aiheista voi saada irti iloista meininkiä. Elektrohenkinen sovitus toteutettiin melko akustisella soitinpaketilla. Kertsin lauluja tuplatessa Artturi pisti mut etsimään itsestäni ärsyttävimmän soundin mitä lähtee.

Keskellä on kivaa – tanssitaan!

Avausraita Rotten apples kuuluu henkilökohtaisimpiin biiseihin, joita End of Part Onelta löytyy. (Kaikki peliin heti ekasta sekunnista lähtien!)

Rotten apples syntyi päivänä, jona elämässäni tapahtui yllättävä käänne – ei niin iloinen sellainen. Stressaavasta tilanteesta huolimatta löysin itsestäni ihme kyllä jonkinlaisen luottavaisen vaihteen ja sävelsin tämän.

Biisin valmiiksi saaminen vaatii multa yleensä useampaa sessiota pianon ääressä. Rotten apples sen sijaan syntyi alle tunnissa. Jälkikäteen ajateltuna kyseessä on ehkä jonkinlainen itselle tehty tsemppauslaulu. (Tsemppauslaulu?! No huhhuh! Yök!)

Sovitus noudattelee pitkälti alkuperäisen demon pianoteemaa, mutta sitä ryyditettiin mm. kellopelillä, jonka voitin arpajaisista vuonna 1996. Kitaraksi lainattiin Hietalan Jussin akkaria, jossa on kansi halki. Siinä oli riittävän kähjäinen soundi.

Biisiin on omassa päässäni tallentunut tuon kyseisen päivän omituinen tunnelma – pelokas, mutta luottavainen. Samaan aikaan siinä on uskoakseni jotain hyvin universaalia. Herkän tunnelman päälle rakennetun runollisen sanoituksen takaa kun löytyy melkoinen annos “pitäkää tunkkinne” -asennetta. Toivon sen välittyvän myös muille.